Ajattelin, että teitä kiinnostaisi oma tarinani sen verran, että siitä voisi kertoa vähän enemmän kuin vain muutamalla lauseella. Älkääkä pelätkö, en aijo kirjoittaa monien metrien pituista omaelämäkertaa. Haluan vain kerto mistä kaikki alkoi, mihin se alku johti, milloin/miten otettiin askel parempaan ja minkälaista elämäni on nyt.
Asiahan on niin, että olin ollut koko lapsuuteni lihava, mutta pienenä se ei minua haitannut. Olin pienenä ehdottomasti isovanhempieni lellikki. Ukilla ja mummilla kyläillessä juoksin heti jääkaapille katsomaan löytyisikö sen ylähyllyltä pätkispatukoita, tai tarkistamaan alakerran arkkupakastimesta olisiko siellä Pingviinin suklaatuutteja. Riemu oli suuri, kun mummu tuli hoitamaan meitä sillä hän toi aina minulle ja veljelleni berliinimunkkeja. Nam, ne olivat herkkua! Olin jo pienenä oppinut syömään monipuolisesti ja paljon vihanneksia, mutta niiden herkkujen syöminen oli ongelma. Oli meillä kyllä virallinen karkkipäivä, jota noudatettiin, mutta kyläilyt mummolassa ja kaikenlaiset juhlat sallivat viikkomme useamman, kuin yhden karkkipäivän. Mutta kuten jo sanoin, pömppömasuni ei silloin haitannut menoa tai meininkiä.
Olin aina ollut kaveriporukkani suurin ja painavin. Aikaisemmin asia oli ollut minulle ihan fine, mutta täytettyäni 10 vuotta ja nelosluokan alkaessa, suuri kokoni ja painoni alkoi vaikuttamaan negatiivisesti itsetuntooni. Muistan edelleen miten pahalta tuntui olla tyttöporukassa, jossa kaikki muut, paitsi minä, olivat langan laihoja. Minun oli hyvin vaikea arvostaa itseäni. Voi kuinka vihasinkaan silloista peilikuvaani. Olisin tehnyt mitä vain saadakseni olla laiha.
Voisi sanoa, että nelosluokalla alkaa tyttöjen niin henkinen, kuin fyysinenkin kehitys kohti aikuisuutta. Silloin tytöt alkavat kokea niitä ensimmäisiä “vakavempia” ihastumisia, jos omaa isää, Nuuskamuikkusta, Peter Pania ja Disney-prinssejä ei lasketa. Koska omasta mielestäni olin niin epäviehättävä, en uskonut että kukaan poika voisi ikinä ihastua/rakastua minuun. Murheissani mietin, miksi minun piti näyttää tältä, miksi minä en kelpaa? Pojat haukkuivat minua läskiksi, samalla kun muille tytöille satoi kohteliaisuuksia. Uskoin tämän johtuvan vain ja ainoastaan siitä, koska en ollut laiha.
Terveystarkastukset olivat yksi pahimmista painajaisistani. Pelkäsin aina mitä vaaka näyttäisi punnituksessa. Häpesin painoani niin paljon, että aina kun sitä kysyttiin valehtelin sen olevan monta kiloa vähemmän, mitä se todellisuudessa oli. Minun kohdallani pituuskasvu ei siis korjannut tilannetta. Itseasiassa päin vastoin; joka terveystarkastuksessa painoni oli kasvanut liikaa suhteessa pituuteeni. Kuudennella luokalla tilanne meni niin pahaksi, että terveydenhoitaja kirjoitti minulle lähetteen ravitsemusterapeutille. Olin tästä NIIIIN häpeissäni! Ravitsemusterapeutti oli aivan kauhea. Muistan edelleen sen hirveän kohtauksen, jolloin hän huusi äidilleni “Siis haluatko sä antaa lapsellesi diabeteksen!?” Mikäli olisin jatkanut samaan tahtiin niin varmaan olisi tapahtunutkin. Mutta se tapa ja äänensävy miten hän sen äidilleni sanoi saa minun villakarvani vieläkin vihasta pystyyn. Suostuin tapaamaan hänet vain kaksi kertaa. Sen jälkeen minulle, ja oikeastaan myös äidilleni riitti.
Uskon, että moni tyttö, ja poika, painii/on paininut saman ongelman kanssa. Muiden on helppoa sanoa, että ei sillä ole väliä kuinka paljon painaa ja kuinka suuri se vatsamakkara edessäsi oikein on. Itse sain kuulla tuon ties kuinka monta kertaa ja se ei lohduttanut, ei sitten yhtään. Päin vastoin. Kun 15 kiloa laihemmat kaverini hokivat tuota tai kehtasivat tulin vain entistä onnettomammaksi ja tyytymättömämmäksi itseäni kohtaan. Jotkut kaverini jopa kehtasivat väittää heidän olevan minua lihavempia. Kaiken lisäksi se on vale. On aivan turha sanoa etteikö ulkonäöllä olisi muka väliä, koska ikävä kyllä, sillä on. Sen toivoisin tässä maailmassa muuttuvan.
Maailma on täynnä erilaisia näkemyksiä kauneudesta. Minä itse uskon ihmisen sisäiseen kauneuteen. Ihminen joka on aito, ystävällinen ja onnellinen, on minusta paljon kauniimpi, kuin ihminen jolla on aina good hairday ja jonka huulet on pumpattu täyteen botoxia. On ihan luonnollista, että ihminen haluaa olla kaunis/komea, mutta jos ymmärtäisimme niiden todellisen merkityksen. Hyvä ulkonäkö on tietenkin plussaa. Se voi vaikuttaa ihmiseen positiivisella tavalla, kuten nostattamalla itsetuntoa ja rohkaisemaan olemaan oma itsensä. Mutta onko ihminen kaunis jos hän on ulkoisesti upea ilmestys, mutta sisältä aivan mätä? Eihän kukaan halua ostaa hienoa urheiluautoa, joka haisee sisältä aivan tupakalta tai syödä mehukkaan näköistä omenaa, jonka sisus onkin täynnä matoja. Joten sinä siellä ruudun takana; olitpa sitten tyttö tai poika, laiha tai lihava, tumma tai vaalea, pitkä tai lyhyt, blondi tai brunette, nuori tai vanha tai olitpa ihan mitä vaan! Sinä olet kaunis. Erittäin kaunis. Haluan, että sanot sen nyt itsellesi hiljaa mielessäsi tai ihan ääneen lausuen. Koska jos itse ajattelet olevasi kaunis, niin ajattelevat myös muutkin 😉
Muista, olet kaunis! ❤
~ Aurora
LUPAATKO 