Tunnen kuinka kova lumipallo osuu takamukseeni. Käännyn kaverini kanssa katsomaan mistä pallo oli oikein lentänyt. “Läski!”, joku huutaa taloyhtiömme pesutuvan nurkan takaa ja samalla alkaa hirveä hörötys.
On hullua, että muistan tuon kyseisen tapahtuman niin tarkasti. Se tapahtui vuonna 2010, yhtenä pimeänä talvi-iltana. Olin kaverini kanssa hänen etupihallaan kaivamassa jotakin heidän varastostaan, varmaankin pulkkia, kun yhtäkkiä joku heittää ilmaan lumipallon ja se osuu suoraan takamukseeni. Joukko poikia alkaa nauramaan ja kuulen, kun joku huutaa minulle “läski”. Pimeässä oli vaikea erottaa, keitä siellä pesutuvan nurkan takana oikein piileskeli, mutta ei ollut vaikeaa arvata keitä siellä oli.
Ollessani nelosella melkein jokainen kaveriporukkani tyttö (minä mukaan lukien) oli ihastunut yhteen luokkamme cooleimpaan poikaan. Pojan perässä juoksi aina se tietty porukka ja tuohon aikaan se porukka tykkäsi vierailla meidän pihalla. Todennäköisesti siksi, koska tämä cooli poika oli ihastunut yhteen kaveriini, joka asui naapuritaloyhtiössä. Lumipallon heittäjä ei kuitenkaan ollut hän, vaan yksi toinen porukan pojista. Naurun ja ilkkumisen lopputtua koko porukka astui ulos piilostaan ja alkoi heittämään minua lumipalloilla. Sitä en muista kuinka tilanne sitten loppui, taisimme kai vain kaverini kanssa poistua paikalta.
Tuosta illasta se kaikki sitten alkoi. Voisi sanoa, että silloin ”kolahti”. Tunsin itseni niin häväistyksi ja onnettomaksi. Painoni ja kokoni oli jo pitkään hävettänyt minua. Olin niin kateellinen kaikille muille tytöille, jotka olivat pitkiä ja laihoja. Olisin tehny mitä vain saadakseni näyttää samalta kuin he. Olisin tehnyt mitä vain ollakseni laiha ja kaunis. Pääni valtasi ajatus, että kukaan ei voisi pitää minusta tai etten voisi olla kaunis, mikäli en laihduttaisi ja tulisi laihaksi. Ja voi pojat kuinka yritin. Neljään vuoteen mahtui monta laihdutusyritystä. Milloin urheilin kuin hullu, milloin yritin syödä maltillisemmin ja “terveellisemmin” ja milloin olin karkkilakossa. Omaksi harmikseni vaaka näytti aina suurempaa lukua, mitä se oli edellisessä punnituksessa näyttänyt. Vaikka kuinka yritin laihduttaa, mikään ei tuntunut tehoavan.
7-luokalla sain oman salikortin. Kävin salilla n. 1-3 kertaa viikossa yhdessä äitini kanssa. Treenini olivat pitkään pelkkiä aerobisia, cross trainer ja juoksumatto tulivat minulle erittäin tutuiksi. Kävin myös satunnaisesti muutamilla ohjatuilla tunneilla, mutta salin lihaskuntolaitteisiin tai painoihin en koskenut. Tietoni treenaamisesta oli silloin siis hyvin vähäistä. En osannut (enkä oikeastaan halunnutkaan) käyttää salin lihaskuntolaitteita tai painoja ja ajatusmaailmani treenaamiseen pohjautui väitteeseen “mitä enemmän, sen parempi”, mikä ei todellakaan pidä aina paikkaansa.
7-luokan kesällä aloin saamaan pahoja ahdistuskohtauksia. Oloni oli koko ajan erittäin turvonnut ja ahdistunut. Pelkäsin syöväni aivan liikaa ja että sen takia lihoaisin. Puhuin asiasta usein äitini kanssa, jolloin hän ehdotti, että alkaisin käyttämään Painonvartioista tuttua pistemenetelmää. Siinä asetettiin tietty määrä pisteitä, joiden edestä sai päivän aikana syödä. Jokainen ruoka-aine sisälsi tietyn määrän pisteitä, joita pystyi käydä tarkistamassa yhdestä vihosta. Päivän syömisiä merkitsemällä pyrittiin konkreettisesti havainnollistamaan, että oliko paha oloni peräisin vain tunteesta vai siitä, että olisin oikeasti syönyt liikaa. Pisteiden laskeminen kyllä auttoi, mutta se ei vienyt pahaa oloa kokonaan pois.
Samana kesänä aloin tekemään hurjan pitkiä kävelylenkkejä, joita tein useamman päivässä. Parhaimmillaan saatoin kävellä jopa 30 kilometriä päivässä. Aloin myös anella, että minulle palkattaisiin pt, joka suunnittelisi minulle treeniohjelman ja joka auttaisi minua pääsemään tavoitteisiini.
Pt hankittiin ja salitreenit saivat uutta tuulta purjeisiin. Enää juoksumattoa ja cross traineria käytettiin vain lämmittelyyn, ja niiden tilalle sain kolme omalla kehonpainolla tehtävää ohjelmaa. Niitä painettiin tovi, kunnes sain 10 pt-kertaa lisää, jolloin minulle tehtiin taas uudet ohjelmat. Meno muuttui silloin hiukan mainstreemimmäksi, mukaan otettiin muutamia haastavempia liikkeitä (edelleen omalla kehonpainolla tehtäviä) ja treenikertojen määrä nostettiin 4 kertaan viikossa. Olin löytänyt uuden kipinän treenaamiseen ja minä oikeasti pidin siitä.
Kuitenkin minusta tuntui siltä ettei tuloksia syntynyt. Paino ei oikein tahtonut tippua ja edessä möllöttävä vatsani ei tuntunut kiinteytyvän. Rupesin jättämään pisteitä väliin, eli rupesin syömään vähemmän. Samalla jatkoin entiseen tahtiin kävelyitäni ja rupesin huhkimaan vielä rajummin salilla. Pikkuhiljaa treenaamisesta ja kävelyistä alkoi tulla pakkopullaa ja syömisestä vielä vaikeampaa. Ruokamäärät pienenivät pienenemistään ja syömisestä tuli kokoajan vaikeampaa ja ahdistavampaa
Omasta mielestäni en ollut vieläkään tarpeeksi laiha ja kiinteä. Minulla oli koko ajan paha ja ahdistava olla. Hiukseni alkoivat ohentua ja iho kalmaantua. Aloin myös haisemaan elimistöni jouduttua ketoosiin ja minua paleli jatkuvasti. Elämäni alkoi pyöriä pelkän treenaamisen ja syömisen ympärillä. Ystävä- ja sukulaissuhteeni haihtuivat kuin tuhka tuuleen, ja minusta tuli hyvin yksinäinen ja sulkeutunut. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut tehdä mitään, enkä oikeastaan olisi edes jaksanutkaan. Syömisestä oli tullut koko ajan vielä ahdistavampaa. Haluan selventää sen verran, että en koskaan tehnyt niin etten olisi syönyt päivän aikana MITÄÄN. Söin itseasiassa aika paljon, mutta pelkkiä kasviksia, joissa on tunnetusti hyvin vähän energiaa. Saatoin joskus ahmia rehuja niin paljon, että tuntui kuin mahani halkeaisi. Sen jälkeen minuun iski aina kauhea morkkis ja rankaisin itseäni ahmimisesta aina pienentämällä seuraavan aterian kokoa.
Treenaaminen oli myös muuttunut koko ajan hirveämmäksi. Se oli suoraan sanottuna aivan kauheaa. Jokaisen loppuun vedetyn treenin jälkeen huokaisin helpotuksesta, ”Yksi treeni suoritettu, enää kolme treeniä tällä viikolla!” Loppupeleissä kävi niin, että minulla kesti kauan nousta autosta ja lähteä treenaamaan ja jokaisen treenin aikana aloin jossakin vaiheessa itkeä.
8-luokan terveystarkastuksessa, johon kuului myös lääkärintarkastus, kiinnitettiin laskeneeseen painooni erityistä huomiota ja minun täytyi alkaa käymään kouluterveydenhoitajan punnittavana viikottain. Lopulta koululääkäri ehdotti, että kirjottaisi lähetteen syömishäiriöklinikalle. Aluksi ehdotus tuntui kauhealta, jopa loukkaavalta, ”Eihän minua mikään vaivannut!”, mutta hetken pohdittuani asiaa totesin, että niin olisi parasta tehdä. Saimme ajan syömishäiriöklinikka Ulfåsaan kahden kuukauden päähän. Se oli minulle kova paikka. Olin niin väsynyt ja uupunut, että olisin vain halunnut päästä hoitoon.
Näin tämä homma hoitui minun osaltani. Eihän tämä helppoa ole ollut, mutta voin sanoa, että olen kiitollinen tästä ”kokemuksesta” jos sitä sellaiseksi voi kutusa. Tulen vielä myöhemmin kirjoittamaan siitä, kun sain lopullisen diagnoosin ja mitä tapahtui sen jälkeen, mutta tämä stoori on minusta hyvä jättää tähän. Tästä on hyvä jatkaa 😉
Pahoittelen postauksen pituutta… Leppoisaa perjantaita ja hyvää juhannusta! Tytöt, muistakaa käydä keräämässä ne 7 erilaista kukkaa tyynyn alle! 😉
~ Aurora
LUPAATKO 